keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Kenen kuuluu maksaa treffeillä?

Aion nyt kirjoittaa aiheesta, joka on – kröhöm – itsellänikin ajankohtainen. Kun heteromies ja -nainen käyvät treffeillä, kuuluuko miehen tarjota, vai onko se aikansa elänyt perinne? Tulisiko mieluummin molempien maksaa omat syötävänsä ja juotavansa?

Ajatellaan ensin niin, että miehen kuuluu tarjota. Tähän kuvioon mielestäni liittyy semmoinen oletus, että mies on varakkaampi, työssäkäyvä ja potentiaalisen tulevan perheen elättäjä ja ”perheenpää”. Nainen puolestaan on pienituloisempi, ja jos treffit johtavat pysyvään parisuhteeseen, hän saattaa jäädä kotiäidiksi.

Epäilen kuitenkin, että onko tämä ollut koskaan oikeasti suomalaista todellisuutta. Yhdysvalloissa ja monissa Euroopan maissakin kotirouvaperinne on ollut voimissaan pitkään, mutta Suomessa naisetkin on tarvittu työelämään.

Kohta tilataan jätskit! Mutta kukakohan ne maksaa...?

Kuva romanttisesta herrasmiehestä


Mutta onhan se romanttista, että herrasmies tarjoaa kahvit tai illallisen silkkimekossa hymyilevälle daamilleen, protestoi joku. Onkin olemassa monenlaisia mielikuvia deittailusta, joita erityisesti romanttiset elokuvat syöttävät meille. Unelmien prinssi saapuu puvussa kynttiläillalliselle ja myöhemmin lahjoo suklaarasioin, kukin ja koruin sekä vie ajelulle hienolla autolla. Todellisuus on usein arkisempaa.

Ajatus siitä, että miehen on velvollisuus tarjota treffeillä, perustuu treffikumppanien erilaisiin taloudellisiin lähtökohtiin. Nykyisin kuitenkin naiset ovat ihan yhtä lailla työelämässä ja kovillakin palkoilla ja paikoilla. Mikseivät siis yhtä hyvin toimeentulevat, taloudellisesti itsenäiset yksilöt maksaisi molemmat omat juomansa ja ruokansa? Näin ajattelen ainakin itse, suuressa kaupungissa asuvana kolmikymppisenä naisena 2010-luvulla.

Kokemuksia deittimaailmasta


Näkemyksiä on monia. Bongasin erään miehen nettideitti-ilmoituksen, jossa hän suoraviivaisesti kertoi oman toimintatapansa: ”lähetän sinulle lyhyen viestin, sitten sovitaan treffit ravintolaan ja leffaan, minä maksan treffit”. Hän ei siis halunnut pitkää viestittelyä ennen tapaamista.

Tavallaan ilmoitus oli virkistävän määrätietoinen, kun monesti ne ovat semmoisia ”heitä viestiä jos kiinnostaa kysyä jotain”. Tykkään ihmisistä, jotka tietävät, mitä haluavat.

En voi kuitenkaan mitään sille, mutta pohdin, että vaaditaanko tarjotuista treffeistä – tai samaan tapaan annetuista lahjoista – jotakin vastapalvelusta? Se ei ole kauhean kiva ajatus.

Köyhempää voi tukea


Pakkaa voi tietenkin ennestään sekoittaa erilaisilla näkökulmilla. Mitä jos treffikumppaneiden tulotaso on selvästi erilainen, esimerkiksi toinen on opiskelija ja toinen käy töissä? Voi tuntua reilulta, että enemmän ansaitseva tarjoaa pienituloisemmalle. Tehdäänhän meidän suomalaisessa yhteiskunnassakin tulonsiirtoja.

Olisi hauska tietää homo- ja lesbokulttuurista, onko siellä tapana tarjota treffeillä toiselle. Kun molemmat ovat samaa sukupuolta, eivät elähtäneet heteroja koskevat perinteet päde.

Kulttuurien törmäyksiä


Tarjoaminen ravintolassa on myös kulttuurikysymys. Tapasin esimerkiksi ulkomailla tshekkiläistä tyttökaveriani ja hänen poikaystäväänsä. Olimme kahvilassa, ja tämä poikaystävä kysyi minulta ja kaveriltani, mitä haluamme tilata, ja kävi tiskiltä ostamassa ne.

Kysyin häneltä, paljonko oma osuuteni laskusta oli ollut, ja annoin hänelle sen verran rahaa takaisin. Ajattelin olevani kohtelias, sillä eihän se olisi ollut kohtuullista, että yksi ihminen maksaa koko kolmen hengen seurueen tarjoilut.  Moka! Myöhemmin kaverini kuiskasi, että tshekkiläisittäin käytökseni koettiin epäkohteliaaksi. 


Katso myös:


Postaukseni menojen jakamisesta avo- tai avioliitossa


PS. Päivitin oman esittelyni Kirjoittajasta-välilehdelle ja tein oman Info-sivun blogille. Lisäksi loin arkiston, josta kaikki vanhat postaukset löytyvät neljän teeman alle luokiteltuina. Käy kurkkaamassa! 


4 kommenttia:

  1. Olen itse sinkku, tavallinen työmies ja etsinyt aika kauan tavallista, normaalia naista. Olen säästänyt osakkeisiin aika paljon ja varallisuuden määrä on n. 250teur. Tämä on vaatinut varastomiehen työlläni melko kovan panostuksen.

    Kuitenkin, nämä naiset, joita olen vuosien varrella tavannut, ei juuri halua ymmärtää sijoittamisen filosofiasta. Viimeisin vaimoehdokas olisi halunnut mahdollisimman äkkiä elintasoa, ison asunnon, uuden karhean farmariauton ja hänen toimintamallillaan kaikki rahat oltaisiin ennemmin/myöhemmin käytetty elintasonokitteluun. Muutaman sadan tuhannen osakesalkku olisi äkkiä laitettu haisemaan.

    Harmittaa, aika valtavasti, yritin kertoa osakkeiden luonteesta ja koko toiminnasta, mutta kun kiinnostus on jossain aivan muualla, niin "no-deal" siitä tuli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, harmillista. Monesti sanotaan että parisuhde toimii hyvin, kun molempien osapuolten arvomaailma, tausta ja asennoituminen on riittävän samankaltainen. Eli suhtautumisen rahaankin kannattaisi olla samankaltainen. Tosin tuhlailua ja materialismia ei soisi oikein kellekään!

      Poista
  2. Olen tuolla sijoitustoiminnalla hakenut suojaa ja turvaa. Täysin erilaisia elämänarvoja, kuin tuhlailu, tai kaveripiirille oman asemansa näyttäminen. En luota yhtään nykyiseen eläkejärjestelmään, enkä minkään vasemmistotyyppisen politiikan "huolenpitoon ihmisistä", vasurit ei kykene maksamaan edes omia kustannuksiaan, saati sitten välittämään muista. Osakkeiden tuotolla pyrin aikanaan vähentämään töitä ja jäämään pitemmälle sapatille.

    VastaaPoista
  3. Jeps, olen samaa mieltä, että on hölmöä pyrkiä materiaalisilla asioilla saavuttamaan statusta kaveripiirissä. On myös hieno tavoite saada sijoituksista tulovirtaa, joka on riippumaton töissä käynnistä.
    Sen sijaan muista ihmisistä huolen pitäminen ja heidän auttaminen on yksi hienoimpia arvoja mun mielestä (jos laitetaan politiikka sikseen). Kertoo paljon yhteiskunnasta, kuinka se huolehtii heikommistaan. Kaikilla ei ole samoja lähtökohtia elämään.

    VastaaPoista